Meille on pitkään kerrottu, että hyvinvointiyhteiskunta nojaa talouskasvuun. Että kasvua täytyy olla, jotta voimme ylläpitää palveluita, turvaa ja koulutusta. Bruttokansantuote, työllisyysaste ja verokertymä ovat toimineet mittareina, joihin politiikka ja keskustelu kiinnittyvät kuin luonnostaan. Samalla elämme keskellä ekologista kestävyysvajetta. Miten vähennämme kuormitusta, jos tuotantoa pitäisi jatkuvasti lisätä? Voiko järjestelmä, joka vaatii jatkuvaa kasvua, olla samaan aikaan ekologisesti kestävä?
Kirjoitan tätä kaupungissa, jonka pitäisi olla täynnä mahdollisuuksia. Näen työssäni, miten monen nuoren on vaikea kiinnittyä työelämään, vaikka he tekevät parhaansa. Jos jo harjoittelupaikan löytäminen on hankalaa Helsingissä, millaista se on muualla Suomessa? Onko ongelma ihmisissä ja heidän aktiivisuudessaan vai järjestelmässä, joka ei työllistä, kannusta ja ylläpidä toivoa?
Joskus keskustelu työstä ja talouskasvusta muistuttaa minua Andersenin sadusta Keisarin uudet vaatteet. Kaikki näkevät, että tilanne on muuttunut: väestö ikääntyy, työikäisiä on vähemmän, työpaikkoja ei ole ja kasvu hidastuu. Silti me marssimme eteenpäin vanhoissa oletuksissa, aivan kuin ne olisivat edelleen yhtä käyttökelpoisia kuin ennen ja toivomme, että kyllä tämä jotenkin suttaantuu. Kunpa lapsi meissä uskaltaisi astua esiin ja ihmetellä kovaan ääneen: “Entä jos jatkuva kasvu ei enää ole mahdollista?” Ollapa lapsi, joka osaisi avata rakentavan keskustelun aiheesta.
Välihuomio: Minulla ei ole kompetenssia ottaa haltuuni taloudellisen murroksen koko isoa kuvaa. Silti en ota itseltäni pois mahdollisuutta osallistua keskusteluun tai tässä tapauksessa yksinpuheluun ja kahvipöytäkeskusteluihin, sillä meidän on ratkaistava isoja asioita yhdessä lähitulevaisuudessa, jos ei muuten niin jaloillamme.
Pitää
yrittää
uskaltaa
ajatella
itse.
Talouskasvun jälkeistä yhteiskuntaa käsittelevässä keskustelussa työn merkitystä tarkastellaan laajemmin osana ihmisten hyvinvointia, ei vain taloudellisen tuottavuuden kannalta (Laine, Isoniemi & Tammelin 2023). Myös omassa työssäni liiketoiminta-alan ohjaajana työn merkitys sosiaalisen kuuluvuuden ja yhteiskunnallisen osallisuuden näkökulmista on vahvasti korostunut ja kallistun helposti teorioihin, jotka korostavat näitä arvoja. Esimerkiksi Wellbeing economy -mallin (Fioramonti ym. 2022) ydin on yksinkertainen: taloutta voidaan arvioida sen mukaan, edistääkö se hyvinvointia ja ekologista kestävyyttä.
Tällaiset ajatukset on helppo ohittaa utopioina, koska raha kietoutuu kaikkeen. Sitä on helppo mitata, se toimii vallankäytön välineenä ja usein myös vahvana motivaattorina. Mutta vaikka raha on tärkeä, se ei vielä kerro sitä, mittaammeko oikeita asioita. Olisi hyvä tukeutua ja kehitellä uusia mittaamisen tapoja, joista esimerkiksi hiilijalanjälki on oiva esimerkki.
Rahaa käytetään paljon mittaamiseen, mutta entä jos sitä onkin vain vähän käytössä? Bhutanissa käytetään bruttokansanonnellisuuden (GNH) mittaristoa, joka tarkastelee ihmisten, ympäristön ja arjen tasapainoa. Bhutan on monella tavalla kaukana meistä, mutta heidän esimerkkinsä muistuttaa, että kehitystä voi mitata myös muilla tavoin kuin tuotannon kasvulla.
En usko, että hyvinvointiyhteiskunta hajoaa siksi, että talouskasvu hidastuu. Se hajoaa, jos emme uskalla, jaksa tai pysty tarkastella rehellisesti sitä, millaisessa todellisuudessa elämme. Rehellinen katse ei tarkoita luopumista toivosta. Se voi olla alku jollekin kestävämmälle.